Tänään minun pitäisi aloittaa näytelmäni ohjaus. Pitäisi saada puolet näyttelijöistä, eli kaksi, vakuuttumaan siitä että heidän kannattaa tehdä tämä näytelmä vaikkeivat voikaan tehdä lupaamaani päättötyötä siitä. Perseestä. Tästä on tulossa hyvä näytelmä. Jim Jarmuschin tyyliin tässä juodaan paljon kahvia. Ei kylläkään tupakkaa. Haluan tehdä tämän. Haluan näyttää, että minä vieläkin osaan tehdä näytelmiä. Osaan myös hoitaa asioita, toisin kuin äitini (joka haluaa minut heittää jo pois kotoa siisteysongelmieni takia) väittää. Miten voisin vakuuttaa Samin ja Aleksin näyttelemään näitä sivurooleja? Ja entäpä Putkosen Saara, jonka pitäisi näytellä toista pääroolia? No, eiköhän se selkene kunhan pääsee puhumaan näyttelijöiden kanssa. Puhumalla selvitään tässä vaiheessa suunnilleen kaikesta. Näytelmän teossa tulee kuitenkin aina se vaihe, josta ei selviä kuin tekemällä. Se vaihe jossa puhumiset on puhuttu jo moneenkin kertaan joissakin tapauksissa. Näytelmän teko on uljasta hommaa. Ohjaajan työ on kaikkein uljainta. Ohjaaja on kuningas, jonka pitää varmistaa sekä kansalaistensa hyvinvointi, että valtion hyvinvointi. Näytelmässä tämä tarkoittaa näyttelijöitä ja näytelmää. Usein näyttelijät väsyvät, mutta pitää aina nähdä väsyvätkö he niin etteivät voi kerta kaikkiaan tehdä hetkeen mitään, vai voisiko tästä väsymyksestä olla näytelmälle jopa hyötyä? Joka tapauksessa ohjaajan pitää olla mahdollisimman inhimillinen niin paljon kuin hän pystyy. Jos hänestä tulee tunteeton, itseäänkin pettävä piiskuri, ei kukaan voi häneen luottaa. Silloin ei kukaan uskalla luovuttaa sydäntään näytelmällekään. Ohjaaja joko on tai ei ole. Sen minä haluan nyt oppia tietämään. Näytelmälle pitäisi keksiä nimikin. Minkälainen nimi voisi olla näytelmällä, jossa on yksi mies ja kaksi naista. Toista naista hän ei huomaa rakastavansa ennen kuin hän saa toisen jota ei rakasta. Loppu näytelmässä on hyvin katharsiksen omainen. Se ei hae vapautusta tästä maailmasta, vaan päähenkilön on paettava toiseen korkeampaan maailmaan hakeakseen sen. Onko tämä ratkaisu näytelmän dramaturgian kannalta mielenkiintoinen? Kuinka kylmää spekulointia! Sen näkee sitten toiminnassa. Kaikki voi toimia, jos ainekset ovat tarpeeksi laadukkaat. Pääroolia minulla on näyttelemässä Ohtonen, joka ei ole vähään aikaan näytellyt missään produktiossa, mutta jolla on taitoa ja itseluottamusta. Hän on sen verran suuri persoona, että minulla saattaa jossakin vaiheessa mennä kapulat ristiin hänen kanssaan. Sitä ei niinkään tule välttää, mutta se pitää hoitaa sujuvasti. Ovelasti. Parempihan on tietenkin se, että näyttelijä toimii omasta vapaasta tahdostaan tietyllä tavalla mahdollisimman pitkälle. Mutta jos minulla oikeasti on jokin visio, en saa missään nimessä päästää siitä irti pienen niskuroinnin takia. Toisaalta jos minulla ei ole johonkin kohtaan ideaa en saa tyrmätä näyttelijän ehdotuksia pelkän egomatchoilun takia. Tämä on yksi tärkeimmistä asioista mitä minun täytyy muistaa. Olla johdonmukainen, muttei piiloutua egon taakse. Liian monet taiteilijat tekevät tätä, ja unohtavat herkkyytensä. Mielenkiintoista, että minun pitäisi vielä tehdä ennakkosuunnitelmanikin tätä päättötyötä varten. Siihen voisi luultavasti laittaa, että haluan oppia tietämään oman persoonani ohjaajana. Myös haluan tutkia ohjaajan ja näyttelijän suhdetta ja ohjaajan osaa näytelmän teossa. Ohjaajahan on visionaattori. Hänellä pitäisi olla jokaiseen kohtaan tekemästään produktiosta jonkinmoinen visio, mutta sellaista ei kannata pakottaa. Sen pitää antaa tulla luonnostaan, kuten kaiken luovan. Näytelmä alkaa hitaasti ja tyylikkäästi. Markku ui. Toinen kohtaus on monien mielestä ollut näytelmän paras kohtaus. Kohtaus jossa Markku (näytelmän päähenkilö) ja Tiina (Markun ensimmäinen nainen) ovat kahvilla, jossa Markku yrittää epätoivoisesti puhua joutavanpäiväisistä, kun Tiinan asiana on sanoa että hän aikoo muuttaa pois Tampereelle. Kohtaus huipentuu siihen, kun Tiina on lähdössä ja Markku sanoo perään rakastavansa häntä, mutta vain ystävänä. Tämä on Markun ensimmäinen synti. Ei kovin suuri, mutta siitä kaikki alkaa. Siitä, kun hän ei osaa tai uskalla näyttää tunteitaan naiselle, jota oikeasti rakastaa. Mielenkiintoisen tulkita, tästä näytelmästä tekee käsikirjoittaja Ismo Torvisen kirjoitusmetodi, jolla hän on näytelmän tehnyt. Hän ei ole pysynyt kirjoittaessa minkäänlaisessa käsikirjoitus tai muussakaan tekstin muodossa. Näytelmän kirjoitusasu vaihtelee runoudesta proosaan ja proosasta käsikirjoitukseen. Tämä antaa minulle ohjaajana suuren vapauden tulkita tekstiä. Se antaa myös ajatustyölleni ilmavuutta, kun jotkut kohdat tekstistä voi tulkita hyvinkin usealla tavalla. Jim Jarmuschille (amerikkalaiselle independent elokuvaohjaajalle) ominaisesta ilmaisusta näytelmää suunniteltaessa päätimme Ismon kanssa jo aikaisessa käsikirjoitusvaiheessa. Neljännessä kohtauksessa on kohta: "Markku istuu sohvalla ja odottaa. Jos tämä olisi elokuva siinä olisi Jim Jarmuschin tyylille ominainen kuva, jossa henkilö istuu. Istuu vain, se voi olla puolen minuutin kuva." Tässä kohdassa ajattelin antaa näyttelijän päättää kuinka pitkään hän istuu, ja miettii Tampereelle muuttanutta tyttöystäväänsä. Annan näyttelijän päästä totuudenmukaisesti sisälle roolihenkilön tilanteeseen. Kun hän on sisällä sovimme jonkun merkin minkä hän antaa ja Markun ystävän (Samin ja Aleksin näytteleminä toivottavasti) saapuvat kaljan ja jalkapallopelin kanssa. Näytelmästä tulee niin arkirealistinen, että se saa siitä jopa maagisen vivahteen. Tällaisen tunnelman haluaisin näytelmään. Tänään kun puhun näyttelijöille minun täytyy saada heidät innostumaan siitä, mitä näytelmästä on tulossa. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa, sillä palkkaakaan en voi tästä antaa. Edes päättötyön vertaa. Aikataulutus on toinen ongelma. Itse olen vain viikonloppuisin Oulussa, jolloin muilla yleensä on paljon pirskeitä, joihin pitäisi ehtiä. Pitäisikö näytelmä tehdä valmiiksi kesäksi, vai ottaa varmuudella vasta syksyksi, jolloin voisimme harjoitella leppoisasti kesäaikaankin? Taidekoululla olisi hyvä särmä esittää näytelmä teatteriteltassa, ja ripeä työtahti säilyttäisi hyvin energian tekemisessä. Toisaalta, jos näytelmä ei ole valmis se ei vain ole valmis. Ehkä voisin ottaa suunnitelmaksi yrittää saada näytelmän kesäksi valmiiksi, ja jos se ei onnistu siirrän sen vain syksylle. Ehkä voisimme esittää tätä jopa ulkona Oulun taidekoulun yhteydestä kesäaikaan pitääksemme itsemme vireessä? Nämäkin ovat tärkeitä osia ohjaajan roolia pienissä näytelmäproduktioissa, joissa tuottajan vastuu tulee ohjaajalle. Se tekee tästä minulle mielenkiintoista, sillä monen mielestä olen aivan toivoton organisoija. Itse uskon, että nyt kun minun pitää organisoida tämmöinen produktio, jossa olen itse täysin mukana ei ole mitään mikä voisi mennä vikaan. Lopulta ohjaajan täytyy vain olla oma itsensä koko ajan. Ja jopa julman rehellinen. Ei saa antaa periksi missään, vaikka onkin aina valmis vaihtamaan näkökulmaa jos näytelmä sitä vaatii. Pitää aina mennä näytelmän armoilla tiettyyn rajaan asti. Nähdä miten näytelmä voi kehittyä ja auttaa sitä kehitystä kaikin tavoin. Näytelmä kuitenkin on kuin oma lapsi. Se ei torumalla kasva mihinkään suuntaan. Vain auttamalla sitä kasvamaan päästään johonkin. Näytelmään pitää saada niin monia tasoja kuin mahdollista. Sen pitää olla elämää, mutta sen pitää olla myös jotain suurempaa kuin elämä. Haluaisin antaa näyttelijöiden luoda roolihenkilöilleen täysin oma tarina tämän näytelmän keskeisen tarinan ympärille, jotta näytelmä tuntuisi siltä, kuin se olisi jotain käsin kosketeltavaa ja silti suurempaa. Toivottavasti saan näyttelijät rinnalleni tässä asiassa. Se vaatii näyttelijöiltä todella paljon keskittymistä ja aikaa. Itseltäni se vaatii kykyä pitää huolta näyttelijöistä kun he ovat kaikkein herkimmillään. Minun pitää osata jättää suomalainen jäykkyys huolenpidon suhteen ja olla valmis tukemaan jokaista omalla tavallaan. Näytelmän teossa tuskalla on suuri osa. Mutta se ei ole mitään neuloilla ihon lävistävää tuskaa, vaan se on se tuska kun irrotetaan tunteet omasta itsestään ja annetaan niiden levitä ympäri seiniä. Ei kovin kaunis kuva. Enintäänkin rujoudessaan kaunis. Ei näytelmä kumminkaan ole lopputuloksena rujo. Ainakaan jos se on onnistunut. Mutta jos katsoja näkisi näytelmän tekoprosessin aikana hän ei pitäisi sitä kovinkaan kauniina. Pelottavana, säälittävänä, kauhistuttavana pikemminkin. Tekovaiheessa näyttelijä antaa itsestään eniten. Silloin näyttelijä on herkimmillään kun ollaan tekovaiheen viimeisessä käänteessä. Tämä herkkyys pitäisi pystyä säilyttämään esitykseen asti. Vaikkei vielä olla niin pitkällä niin minusta minun pitäisi opetella rentoutusmetodeja ja antaa näyttelijöille ennen tekoprosessia aika, jona rentoutua aivan luvan kanssa. Itseäni on aina näyttelijänä ahdistanut se, että on pitänyt itse aina löytää jostakin pienestä välistä aika sille ehkä tärkeimmälle vaiheelle. Rentoutumiselle. Jos olet jäykkä kuin kanki ovat tunteet sinussa niin syvällä ettei niitä sieltä löytäisi ruumiinavauksellakaan. Siksi minun ohjaajana pitää ottaa huolehdittavakseni, että näytelmää tehdessä on aina otettu huomioon rentoutumiseen käytetty aika. Monet amatööriohjaajat unohtavat tämän. Suurin osa ei edes tiedä mistä on kysymys. He luulevat, että näyttelijä on aina valmis. Ei kukaan ole aina valmis. Jotkut pystyvät ehkä heittämään vanhoja opittuja niksejä aivan lennosta, mutta kun tahdotaan ilmaisua, joka on raikasta ja herkkää tarvitaan äärimmäistä rentoutta ja valmiutta olla oma itsensä tilanteessa kuin tilanteessa. Ei saa antaa näyttelijälle mahdollisuutta piiloutua roolinsa taakse. Silloin näytelmä on vain näytelmä. Näyttelijää ei voi silloin koskettaa, koska hän ei ole paikalla. Hän on piiloutunut jonnekin syvälle roolinsa uumeniin. Miten voisin rohkaista tätä? Minun pitää kenties keskeyttää näyttelijä aina kun huomaan hänen piiloutuvan rooliinsa. Silloin he oppisivat itse huomaamaan, milloin ovat pelkureita. Monet näyttelijät jatkavat roolityöskentelyään vuosikausia aina piiloutuen roolinsa taakse. Itsekin olin kovin yllättynyt kun pellekurssilla ollessa Stella –klovni yhtäkkiä huusi: "Älä teeskentele!" Minä luulin olevani niin uskottava, kuin olla voi. Teatteri on yksi helpoimpia paikkoja piileskellä. Usein luullaankin että näyttelijäntyö on valehtelemista. Päinvastoin. Se on sitä, että kerrankin saa olla rehellinen ja oma itsensä. Ei tarvitse pelätä että kohta joku iskee turpiin, kuten normaalissa ympäristössä. Teatteri on turvallisin ympäristö maailmassa. Siksi siellä pitää mennä omassa itsessään mahdollisimman epäturvallisille alueille. Oli sitten näyttelijä tai ohjaaja. Täytyy antautua luovuudelle.