Koira voisi ajaa tien yli, eikä Pekka Rautava olisi sitä huomannut. Kaikki tummui ja hän antoi syvyyden viedä. Kaikki sujui suunnitelmien mukaan kunnes kaikki  taas kirkastui. Pekka tarkasti vieressään olevan unilääkepurkin skriptuureja. Eikö edes perkele... Pekka ei kääntynyt nurin edes kourallisesta unilääkkeitä. Niin vahva oli elämä hänessä, että suurin osa ihmisistä olisi alkanut epäillä elämälleen jotain suurempaa tarkoitusta. Pekka vei lääkkeet apteekkiin ja vaati korvauksia. Kun tuli aika jolloin hänen tuli kertoa, missä vaiheessa unilääkkeet osoittuivat tehottomiksi. ”Loppuvaiheessa”, hän ajatteli mielessään, ja lähti voitettu ilme kasvoillaan teknologisten ovien läpi. Ne osasivat aina masentaa hänet.

Pekka avasi kotinsa oven. Omakotitalo. Talvenkin keskellä takapiha näytti tiptopkuntoiselta. Sisällä rouva Rautava aloitti puheensa uudesta koirasta, joka paskoi joka nurkkaan, eikä siivoamisella ollut oikeastaan mitään merkitystä. Pekka meni suoraan vessaan, kengät vielä jalassaan. Siellä hän lopulta purkautui, kuin tiukkaan pyöritetty lankarulla avoimelle lattialle. Hän pyri kättään ettei nyyhkiminen kuuluisi oven läpi rouva Rautavalle. ”62-vuotta ja niin perkeleen epäonnistunut ja kaiken menettänyt!” Kyyneleet piti pyyhkiä tarkoin, sillä kyyneleiden koostumus ei ole sama kuin tavallisen hanaveden. Ainakin Pekan silmissä ne näyttivät hävityiltä taisteluilta, jokainen oma Waterloonsa.

Rouva Rautava oli tehnyt maksalaatikkoa keskellä kevättä. ”Luulin että maksalaatikko on tarkoitettu vain jouluiksi”, Pekka tilitti. Rouva Rautava puhui päälle heidän sukulaistensa pojista ja tyttäristä, jotka tänä vuonna olivat saaneet valmistujaislakin päähänsä. Kumpikaan heistä ei ollut maininnut sanaakaan omasta lapsesta kahteenkymmeneen vuoteen. Adoptio ei ollut tullut kysymykseenkään, eivätkä putket vain vuotaneet hedelmällistä nestettä Pekan puolelta.

Pekka ei olisi mitenkään arvannut hänen elämänsä seuraavaa ja viimeistä käännettä. Maksalaatikko kyllä maistui hieman jauhoiselle, mutta rotanmyrkkyä hän ei olisi tullut ajatelleeksikaan. Rouva Rautava söi ja söi sillä laadukkaalla maneerillaan minkä oli perinyt omalta äidiltään. Pekka tunsi heikkouden ja pimeyden taas valtaavan hänen ruumiinsa. Rouva Rautava pysäytti syömisensä. ”Emmehän me voisi elää näin. Ilman töitä meillä olisi vain syyllisyys”, hän sanoi. ”Ajattele tätä palveluksena.” Pekka kurotti kätensä rouva Rautavan käteen. ”Elli. Tiesithän että rakastan sinua?”, hän mumisi syvältä sisältään. Elli nyökkäsi ja kaatui maksalaatikkoon. Pekka päätti tehdä samoin.